Converge – No Heroes

19.05.2006 | Pekka Pessi | Arvostelut | Ei kommentteja

Mikäli en aivan väärässä ole, niin monelle varmasti riittäisi jos sanoisin vain, että Converge ei pettänyt. Sekasorron ammattilaiset ovat siis palanneet ja rehellisesti sanoen monipuolisempana kuin koskaan aiemmin. Massachusetsilainen nelikko hulluilee tällä kertaa neljäntoista kappaleen voimin ja järjestyksessään kahdeksannen pitkäsoiton nimi on dramaattisesti No Heroes.

Convergen kaoottista turpaanvetoa on miltei mahdotonta purkaa selviksi ja ymmärrettäviksi sanoiksi. Se on jonkinlainen yhdistelmä extreme metallia, hardcorea, progea ja jossain määrin myös rockia. Kaikki nämä kuitenkin fuusioituvat sellaisena tunteen purkauksena, että sen ydinpommin ymmärtämiseksi vaaditaan lukemattomia määriä kuuntelukertoja. Helposti lähestyttävää ja sulateltavaa musiikkia Converge ei siis tee, mutta silloin kun saat juonesta kiinni, niin paluuta ei enää ole. No Hereos yhdistää yksiin kansiin kaiken sen mitä yhtye on urallaan tehnyt, mutta lisäämällä soppaan vielä hieman uusiakin antimia. Muistaakseni bändi on itse maininnut levyn olevan Jane Doen ja You Fail Men yhdistelyä, eikä se kyllä kaukaa haetulta tunnu. Jälleen on aika näyttää kaikille perässäroikkujille, miksi Converge on genrensä ykkönen.

Heti ensimmäisenä huomio kiinnittyy levyn suorastaan elävältä hautaavaan alkuun, kun ensimmäiset neljä kappaletta Heartachesta Vengeanceen karsitavat kaikki epäilykset Convergen mahdollisesta rauhoittumisesta tai kuuntelijaystävällisemmäksi muuttumisesta. Noin minuutin pituisissa kappaleissa tempo on korkealla, Ben Koller esittelee hieman blastbeatia ja tuplapoljentoa, Nate Newton murhaa rouhealla bassollaan ja Kurt Ballou taikoo jälleen mielipuolisia ja teknisiä riffejä. Tarvitseeko Jacob Bannonia edes mainita? Miltei sydämen rytmihäiriön aiheuttavan alun jälkeen Plagues ja lähes kymmenminuuttinen, mammuttimaiseksi kasvava Grim Heart/Black Rose edustavat tunnelmoivampaa, ja jollain kummalla tavalla entistäkin häjympää osastoa. Etenkin jälkimmäisenä mainittu, Only Living Witnessistä tutun Jonas Jenkinsin vokaaleja sisältävä kappale muodostuu levyn ehdottomaksi kohokohdaksi. Loppupäässä puolestaan hieman tarttuvammat Orphaned ja Lonewolves sekä henkeäsalpaava Trophy Scars aiheuttavat sydämentykytystä.

Converge on jälleen luonot mestariteoksen, joka – ainakin hetkeksi – saa unohtamaan kaiken bändin aiemman materiaalin. Sanoituksiltaan, soundiltaan ja tunnelmaltaan nelikon kahdeksas albumi No Heroes on tutun convergemainen, mutta se monipuolisuus, täydelliseksi hiottu kokonaisuus ja huikean laadun ylläpitäminen eivät anna minulle muuta vaihtoehtoa, kuin antaa täydet pisteet.