RSS
Mitstrick Records, 2010
Pääasiassa runsaalla keikkailulla ihmisten tietoisuuteen itsensä saattanut Heartbreak Stereo palaa tällä kakkosalbumillaan aikalailla samoilla aineksilla kuin debyytillään tarjoillen varsin geneeristä melodista punkrockia, josta pääasiassa yhdysvaltalaisten esikuvabändien vaikutus on helposti kuultavissa. Kolmikon pelastaa tekemisestä hehkuva rentous ja vaivattomuus, jonka ansiosta varsin tavanomaiset kappaleet tuntuvat hetkittäin varsin pirteiltä.
Lätty starttaakin ihan bändin parhaimmistoon kuuluvalla Say Nothing –kappaleella, josta tulee paljon mieleen uudempi Against Me!. Avausralli kuitenkin lupaa vähän liikoja albumilta, sillä mikään muu levyn kappale ei nouse aivan samalle tasolle. Loppulevy kun rullataan hieman perinteisemmissä Heartbreak Stereo tunnelmissa: kohtuu ripeä tempo, melodisia kertosäkeistä ja yhdessä hoilattavat taustalaulut.
Kappaleet ovat hyviä, mutta jopa liian tasalaatuisia – mikään niistä ei jää erityisesti mieleen. Jollain tapaa bändin kehittyminen entisestään paremmin soittavaksi ja laulavaksi orkesteriksi on entisestään hionut kulmia ja sitä kautta tällaiseen punk-musiikkiin kuuluvaa särmää jopa turhankin paljon pois. Eihän se Rancidkään olisi yhtään mitään ilman herra Armstrongin vähän sinnepäin vedettyjä lauluraitoja.
Bändin vahvuudet ja heikkoudet ovat edelleen täsmälleen samat kuin debyyttilätyllään: soitto on letkeää, meininki rempseää ja biisit ovat päällisin puolin onnistuneita – niistä vaan puuttuu se viimeinen ripaus omaperäisyyttä, mistä syystä bändi ei oikein nouse muiden samassa genressä kilpailevien yhtyeiden yläpuolelle. Keikoillahan tätä kuuntelee varsin mieluisasta ja voinkin varauksetta suositella orkesterin tarkistamista livetilanteessa. Levyltä kuunneltuna ainoastaan ”ihan jees”.
Onhan näitä tämän tyylisiä bändejä maailmalla paljon. HbS on kuitenkin löytänyt ihan persoonallisen soundin. Ehdottomasti bändi joka on parantanut otetta joka levyllä ja erottuu massasta edukseen. Tämä levyhän ilmestyy kauppoihin vasta ensi viikolla(01.02.-10). Kyllä tätä mieluummin kuuntelee kuin no shamen uutta lättyä(tai mitään vanhempaakaan).
Vanha resepti, uusi bändi. Ymmärrän, että bändiä voi huvittuneesti seurata keikalla. Meno on varmaan infernaalisen punkkimaista. Mutta musiikissa an sich ei ole mitään vaan se on persoonatonta humppaa.