RSS
MyHouse, 2009
Julkaisupuolella tuoreempi tuttavuus MyHouse puski debyyttinään pihalle oululaisen The Driven Dynamon kakkosalbumin. Omien sanojensa mukaan rokkareille punkkia ja punkkareille rokkia soittava nelikko on hakenut kakkoslevylleen monipuolisuutta, vaikka perusasioiden äärellä pysytään vahvasti edelleen.
Perinteiseen rock-junttaukseen on tällä lätyllä haettu moniulotteisempaa musisointia, joka on kuitenkin paikka paikoin vedetty hieman överiksi. Laulaja kitaristi Jani Erkkilän teoksia on maustettu esimerkiksi lisäilemällä kiippareita vähän sinne sun tänne onnistumatta siinä läheskään joka kerta. Vaihtelua tasapaksuun rock´n´rolliin on totta kai haettu tietoisesti, mutta tällä kertaa toteutus luisui hieman sekavaksi. Soundipuolesta sanottakoon, että melko livemäinen soundi on makuuni ehkä turhankin live ja pientä viilausta olisi voinut vielä lopputuotokseen suorittaa.
Mitään yhtenäistä linjaa on levyltä turha etsiä. Biisejä on laidasta laitaan ja siinä missä herkempi tuotos Knives henkii vahvasti Beatlesia, antaa tanakampi ralli Suffer näytteen bändin punkkarin elkeistä.
In the Arms of Lucifer on kuin soppa, jota hämmentäessään keittäjä ei ole osannut päättää mihin suuntaan lähtisi. Potentiaalia voisi ollakin, mutta liika hämmennys on liikaa. 12 kolmeminuuttista on lisäksi iso pala purtavaksi, vähemmälläkin olisi tullut kylläiseksi.
The Driven Dynamo – In the Arms of Lucifer
Julkaisupuolella tuoreempi tuttavuus MyHouse puski debyyttinään pihalle oululaisen The Driven Dynamon kakkosalbumin. Omien sanojensa mukaan rokkareille punkkia ja punkkareille rokkia soittava nelikko on hakenut kakkoslevylleen monipuolisuutta, vaikka perusasioiden äärellä pysytään vahvasti edelleen.
Perinteiseen rock-junttaukseen on tällä lätyllä haettu moniulotteisempaa musisointia, joka on kuitenkin paikka paikoin vedetty hieman överiksi. Laulaja kitaristi Jani Erkkilän teoksia on maustettu esimerkiksi lisäilemällä kiippareita vähän sinne sun tänne onnistumatta siinä läheskään joka kerta. Vaihtelua tasapaksuun rock´n´rolliin on totta kai haettu tietoisesti, mutta tällä kertaa toteutus luisui hieman sekavaksi. Soundipuolesta sanottakoon, että melko livemäinen soundi on makuuni ehkä turhankin live ja pientä viilausta olisi voinut vielä lopputuotokseen suorittaa.
Mitään yhtenäistä linjaa on levyltä turha etsiä. Biisejä on laidasta laitaan ja siinä missä herkempi tuotos Knives henkii vahvasti Beatlesia, antaa tanakampi ralli Suffer näytteen bändin punkkarin elkeistä.
In the Arms of Lucifer on kuin soppa, jota hämmentäessään keittäjä ei ole osannut päättää mihin suuntaan lähtisi. Potentiaalia voisi ollakin, mutta liika hämmennys on liikaa. 12 kolmeminuuttista on lisäksi iso pala purtavaksi, vähemmälläkin olisi tullut kylläiseksi.
Pari yksittäistä biisiä kuuntelin, ja mää ainakin yllätyin ihan positiivisesti. Ehkäpä kokonaisuus sitten on vähän hutera.