Porcupine Tree ja Katatonia Helsingissä

Porcupine Treen yli kaksituntinen The Incident Tour -esiintyminen Helsingin Jäähallissa täytti vaativammatkin odotukset.

Jonas Renksen luotsaaman Katatonian lyhyt ja epäonninen lämmittely jätti jälkeensä ikään kuin “sotkuisen esiintymisareenan”. Night is the new day -albumin materiaalia ei siis kuultu, mutta sen sijaan tuttuja vetoja kuten Evidence, July, My Twin ja Teargass. Yhtye poistui hieman lyödyn oloisena, päät painoksissa, pois valospotin paljastavuudesta.

Progressiivisen johtotähden osio 1/2

Porcupine Tree tunnetaan täydellisyyttä havittelevasta live-esiintymisestä, ja edellisen kerran yhtye näytti veitsenterävää osaamistaan Ruisrockissa 2008.

Yhtye on luovuus-aktiivinen myös bändin ulkopuolella. Laulaja Steven Wilson on musiikillisen luovuuden prisma. Hän tuottaa, soittaa, laulaa taustoja ja ideoi vahvan kokemuksensa turvin. Hänen monialainen osallistumisen jälkensä on näkynyt esim. OSI-, Opeth- ja Marillion-yhtyeen tuotannossa, ja yleisesti koko progressiivisen ja raskaan musiikin kentällä.

The Incident Tour -esiintyminen alkoikin Jäähallissa uuden The Incident -albumin soittamisella alusta loppuun, joka kokonaisuutena tiivistää yhtyeen koko historian vaikutteet ja tyylisuunnat. “Rock-oopperan” ensimmäinen tunti oli olemukseltaan keskittynyt, nostattava, visuaalinen ja muutenkin suuren yhtyeen näytöksellisyyttä.

Progressiivisen johtotähden osio 2/2

Ensimmäisen osion ja 10-minuuttisen väliajan jälkeen ryhmä palasi lavalle kuin erilaisen näkemyksen esiintymistä kohtaan tavoittaneena. Loppuosa keikasta liikkui Fear of a blank planet-, Deadwing- ja In Absentia-albumien tuotannossa, jota ilmeellisti yhtyeen jäsenten karikatyyriset eleet, tunnelmoinnit, akustisen -ja raa’an soitannon välimaasto sekä videoesityksen -ja ilmiömäisen valoshown kokonaisuus.

Steven Wilson ilmaisee itseään viekkaalla artikulaatiolla ja rytmitietoisesti – muuta yhtyettä mitenkään väheksymättä. Jäähallissa esitetty 17-minuuttinen Anesthezia-kappale osoittaa myöskin miten paljon, kuitenkin julkilausumattomasti, Porcupine Tree vaatii kuulijaltaan, sillä paikoitellen yhtyeen tuottamaan äänen ja visuaalisuuden -”huumaan” oli narkoottisen helppoa upota, ja tuuduttautua seuraamaan Gavin Harrisonin millintarkkaan rumputyöskentelyyn, Richard Barbierin äänimaisemointiin ja yleisesti siihen loistokkaaseen kokemukseen, jota tämä kokenut ryhmä yleisölleen tuottaa.

Uuden albumin Time Flies -kappaleen sanoman voi yhdistää suoraan Porcupine Treen soittoilmaisun muutokseen: lähinnä paluuna Wilsonin mieltymykseen raskaan metalin piirejä ja sen raskaita säveliä kohtaan. Esiintyyjänä Porcupine Tree yllättää aloittaessaan uudella kappaleella, erotuksena kuitenkin, että tuntuu kuin jokainen esitetty teos aloittaisi eräänlaisen uuden esityskokonaisuuden. Porcupine Tree on monitasoista kulttuuria, ajasta ja paikasta riippumatta.